Nykypäivän ultrien arkea määrittää yhä tiukempi valvonta, jossa heidän toimintaansa tarkkaillaan jatkuvasti monin teknologisin keinoin. Kasvojentunnistuksen, reaaliaikaisen videoseurannan ja digitaalisen liikkumisen seurannan yleistyessä jokainen ele saattaa päätyä valvontaverkon osaksi. Lakimuutokset ovat entisestään kiristäneet otetta: kokoontumisvapautta on rajattu, banderollien sisältöjä tarkastetaan etukäteen ja poliittisesti latautunut faniviestintä pysäytetään usein jo ennen kuin se pääsee yleisön nähtäväksi. Tästä huolimatta ultrat eivät ole vaienneet – he ovat löytäneet uusia tapoja kiertää rajoituksia. Salattujen viestintäkanavien, anonyymien maksujärjestelmien ja hajautettujen toimintamallien kautta he jatkavat työtään aktiivisina kulttuuritoimijoina. Heidän joustavuutensa ja sopeutumiskykynsä ovat tehneet selväksi, että kyseessä ei ole helposti tukahdutettava liike, vaan vahvasti elävä, luova ja alati uudistuva vastakulttuuri.
Mediaesitys ultrista painottuu usein sensaatioihin ja negatiivisiin otsikoihin, mikä vääristää laajaa kuvaa heidän toiminnastaan. Konfliktit ja yhteenotot nousevat esiin uutisissa, mutta fanien toteuttamat humanitaariset projektit, kulttuuritapahtumat tai yhteisölliset avustustempaukset jäävät pimentoon. Tämä epätasapaino vahvistaa yleistä mielikuvaa ultrista pelkästään häiriköinä. Vastaus tähän vinoutumaan on ollut selvä: yhä useammat ultraryhmät ovat alkaneet tuottaa omaa mediaa, jossa he itse pääsevät kertomaan kuka he ovat, mitä tekevät ja miksi. Blogit, dokumenttivideot, valokuvat ja sosiaalisen median kampanjat tuovat esiin monipuolista ja inhimillistä näkökulmaa, joka harvoin mahtuu perinteisiin uutisraameihin. Kyse ei ole vain imagon korjaamisesta, vaan tilan ottamisesta takaisin – tilan, jossa oma ääni ei jää muiden määriteltäväksi.
Ultrakulttuuri kohtaa nyt ajan, jossa suunnanvalinnat määrittävät sen roolia pitkälle tulevaisuuteen. Osa ryhmistä haluaa pitäytyä autonomiassa ja nähdä ultraliikkeen edelleen protestina järjestelmän kontrollille ja kaupallistuneelle urheilulle. Toiset kannattajat sen sijaan näkevät mahdollisuuden rakentaa sillan seurojen ja viranomaisten välille, tuoden fanien äänen osaksi virallista keskustelua ja päätöksentekoa. Nämä lähestymistavat eivät ole toisiaan poissulkevia – molemmat pyrkivät säilyttämään kannattamisen sydämen elävänä. Yhä useammat seurat ovat alkaneet ymmärtää, että fanien kanssa käyty vuoropuhelu ei ole uhka vaan mahdollisuus. Yhteistyö voi vahvistaa sitä, mikä ultrien toiminnassa on tärkeintä: yhteisön henki, lojaalisuus ja identiteetin rakentaminen. Jalkapallo ilman tätä tunnetta olisi vain peli – siksi ultrien rooli tulevaisuuden kentillä on paitsi ajankohtainen myös ratkaiseva.