Ultrakulttuurin keskiössä on aina ollut intohimoinen suhtautuminen jalkapalloon, mutta nykyhetkellä tämä palo on saanut rinnalleen yhä vahvemman yhteiskunnallisen latauksen. Yhä useammat faniryhmät eivät enää tyydy pelkkään pelipäivien kannustamiseen, vaan osallistuvat aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. He nostavat esiin valvontayhteiskunnan haasteita, kritisoivat urheilun kaupallisia rakenteita ja reagoivat rohkeasti epäoikeudenmukaisuuteen, kuten korruptioon ja kasvavaan eriarvoisuuteen. Banderollit, jotka puolustavat ihmisarvoa, mielenilmaukset sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta ja paikallisia yhteisöjä tukevat kampanjat ovat tulleet osaksi heidän toimintaansa. Kyse ei ole hetkellisestä protestista, vaan kulttuurisesta siirtymästä, jossa katsomosta on tullut julkinen foorumi niille, joiden ääntä ei perinteisesti kuulla. Jalkapallo toimii alustana, jonka kautta yhteisöt rakentavat omaa todellisuuttaan ja haastavat vallitsevaa järjestelmää.
Kannattajakulttuurin perinteiset ilmaisukeinot – kuten tifot, koreografiat ja laulut – ovat viime vuosina saaneet uuden roolin poliittisen aktivismin välineinä. Siinä missä aiemmin korostettiin seuraidentiteettiä ja sankaritarinoita, nykyään katsomossa nostetaan esiin kantaaottavia teemoja, kuten rasismin vastustamista, yhdenvertaisuuden puolustamista tai ihmisoikeuksien tukemista. Jokainen visuaalinen teos ja laulu on tarkasti rakennettu viesti, joka ylittää pelin kontekstin ja kantaa painavaa yhteiskunnallista merkitystä. Koreografioista on tullut osa faniaktivismia – ne toimivat muistutuksina siitä, että kannattaminen ei ole vain urheilullinen teko, vaan myös yhteisön poliittinen ele. Laulut eivät ole pelkkää kannustusta, vaan yhteisön yhteistä puhetta, jolla reagoidaan ajan ilmiöihin. Tämänkaltaisen ilmaisun kautta jalkapallokulttuuri linkittyy suoraan aktiiviseen kansalaisuuteen.
Kun faniryhmät nostavat esiin poliittisia ja yhteiskunnallisia viestejä, he törmäävät entistä tiukempiin rajoitteisiin. Useilla paikkakunnilla bannereiden sisältöä tarkastetaan ennakkoon, kokouksia rajoitetaan ja seuraamuksia jaetaan helpommin. Porttikiellot, sakot ja näkyvyyden rajoittaminen ovat keinoja, joilla yritetään vaientaa ei-toivottu viesti. Viranomaiset perustelevat tätä turvallisuusnäkökulmilla, mutta fanien näkökulmasta kyse on ilmaisunvapauden kaventamisesta. Tästä huolimatta ultrat eivät vaikene – he muuntavat viestintänsä uudenlaisiin muotoihin. Salasanoin merkitty kieli, visuaaliset viittaukset ja somekampanjat korvaavat suorat julistukset. Katsomosta on tullut paikka, jossa käydään yhteiskunnallista keskustelua – ja yhä useampi tunnustaa sen merkityksen. Kyse ei ole siitä, saako kannattaja ottaa kantaa, vaan siitä, miksi hänen pitäisi. Ääni, joka nousee katsomosta, voi olla juuri se, joka muuten jäisi kuulematta.